Ylitä itsesi- viikko

Kävin tosiaan siellä kouluhaastattelussa ja sitten eräänä iltana nikotiinipurkkaa jauhaessani suustani kuului iso POKS ja syljin käteeni jonkin palan.. Paineen tunne leuoissani helpotti ja arvasin heti, jotta paikka on irti. Poissa.
Tarkastus suuhun ja karu totuus paljastui: ei auta itku vaan hammaslääkäri kutsuu.

Minä joka pelkään hammaslääkäriä enemmän kuin mitään, soittelin ja varailin aikoja ja lopulta perjantaina löysin itseni Espoon keskustasta terveyskeskus Samariasta.
Siis jotain niin kamalaa!! Mutta lopulta 30 min myöhemmin poistuin hymyillen (vaikkakin täristen) ja itseni ylittäneenä (Jo toinen kerta tälle viikkoa!!!) Samariasta suussani väliaikainen lääkepaikka :)

Koko hoitokeissi oli yksi suuren suuri ja nolottava episodi. Odotushuoneessa koitin rauhoitella itseäni kaikin keinoin ja saada alkavan paniikin pois. Kutsuttaessa huoneeseen, mietin kahdesti ja lipaisin koloa suussani "joo mennään vaan".. Huoneessa se iski. NÄIN sen _tuolin_.

Istuin siihen täristen ja jotain pikaista kerroin miksi paikalla olen. Siinä se. Kurkkaus suuhun ja sitten huomaan silmilläni sen piikin. Kymmen metrisen puudutus piikin ja mieleeni palasi ajat ala-asteelta. Kipua. KAUHUA KIPUA! Kysyin mihin tuo piikki on menossa ja kuultuani sen sai paniikki vallan ja kaikki keskeytyi.
Minä iso aikuinen nainen, itken ja kiroan kaikki maailman alimpaan helvettiin ja pyydän päästä kotiin.
Kymmenen minuuttia siinä juteltuamme ja minun rauhoituttua, saimme sovittua diilin väliaikaisesta paikasta jonka laittoon menisi minuutti ja sillä pärjäisin joulukuun alkuun, jolloin on uusi hml-keikka esilääkityksellä.

Myönnän, nolottaa moinen purkaus, mutta tein sen ja olen ylpeä! Olisin voinut jättää menemättä ja olla ilman ruokaa ja kahvia edelleen :D

Joulukuussa siis uudestaan ja kovin kehutulle ihmiselle esilääkityksen kera :)

T: KR ja hammaslääkäri pelko

Kouluhaastattelu

Kävin eilen kouluhaastattelussa, johan olen loisinut kotona monta kuukautta.
Ja en muista koska viimeksi olen saanut niin pahan paniikkikohtauksen! Olin aivan varma että kuolen. Henki ei kulkenut, jalat eivät meinanneet kantaa ja oksennus oli ihan lähellä.

En pystynyt puhumaankaan kuskilleni ja itku puristi silmää sydämen lyöntien tahdissa.
Tärisin kuin haavanlehti ja teki mieli vain karata paikalta, antaa olla. Mutta MINÄ TEIN SEN!
Tuon kamalan kokemuksen jälkeen iski niin paha olo, että nielin oksennusta takaisin ja koitin vain sulkea ajatukseni. Minä voitin. Ylitin itseni. (Ilman herra Ö:tä se ei olisi tapahtunut)

Sitten iski kylmyys, se puri luihin ja ytimiin ja edelleen olo oli heikko. Vaikka kauhukokemus oli ohitse. Kun viimein pääsin kotiin, lysähdin Nellan kanssa ulkoilun jälkeen sohvalle ja siitä en suuremmin noussut.

En oikein käsitä mikä siinä niin ahdisti, liekö se iso paikka ja suuret määrät ihmisiä.. Mutta se oli kamalaa.

Silti, enemmän kuin mitään haluan ks paikkaan opiskelemaan!

Nyt jännätään pääsenkö:)

T: Ei pidä ihmisjoukoista ihminen