Kävin eilen kouluhaastattelussa, johan olen loisinut kotona monta kuukautta.
Ja en muista koska viimeksi olen saanut niin pahan paniikkikohtauksen! Olin aivan varma että kuolen. Henki ei kulkenut, jalat eivät meinanneet kantaa ja oksennus oli ihan lähellä.
En pystynyt puhumaankaan kuskilleni ja itku puristi silmää sydämen lyöntien tahdissa.
Tärisin kuin haavanlehti ja teki mieli vain karata paikalta, antaa olla. Mutta MINÄ TEIN SEN!
Tuon kamalan kokemuksen jälkeen iski niin paha olo, että nielin oksennusta takaisin ja koitin vain sulkea ajatukseni. Minä voitin. Ylitin itseni. (Ilman herra Ö:tä se ei olisi tapahtunut)
Sitten iski kylmyys, se puri luihin ja ytimiin ja edelleen olo oli heikko. Vaikka kauhukokemus oli ohitse. Kun viimein pääsin kotiin, lysähdin Nellan kanssa ulkoilun jälkeen sohvalle ja siitä en suuremmin noussut.
En oikein käsitä mikä siinä niin ahdisti, liekö se iso paikka ja suuret määrät ihmisiä.. Mutta se oli kamalaa.
Silti, enemmän kuin mitään haluan ks paikkaan opiskelemaan!
Nyt jännätään pääsenkö:)
T: Ei pidä ihmisjoukoista ihminen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti